Ajatuksia aamuauringossa—nyt ja viisi vuotta sitten

Ketä me olemme? Mistä tulemme? Ja minne olemme matkalla?

Tunnistan oman kokemukseni ja kuulemani perusteella pahimmaksi ahdistuksen aiheuttajaksi päämäärättömyyden. Ehkä jokainen meistä ymmärtää hieman sellaisen aamun tunnelmasta, kun herätessä ei saakaan kiinni siitä, mihin olisi tarkoitus mennä.

Missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua? Usein tämä klassikko-kysymys herättää ainakin minussa yhtäaikaisesti niin intoa ja toiveikkuutta, kuin epävarmuuden lisäksi lievää ahdistustakin. Todellisuudessa tulevaisuuteen tähystämiseen nimittäin kätkeytyy liuta muitakin kysymyksiä: missä haluaisin olla viiden vuoden päästä? Entä mitkä realiteetit vievät minua lähemmäs toiveitani ja tavoitteitani, puhumattakaan mitä esteitä saatan joutua matkallani kohtaamaan. Ja merkittävimpänä, olenko tarpeeksi vahva ja kykenevä löytääkseni itseni viiden vuoden päästä sieltä, mihin nyt kuvittelen olevani valmis kasvamaan? Mitä jos löydänkin itseni samasta pisteestä kuin nyt, toteamasta itseni oman elämäni downshiftaajaksi?

Kaikista sivujuonteistaan huolimatta tämä kysymys lukeutuu yhdeksi suosikeistani. Kaikki riippuu näkökulmasta, jolla lähestymme aihetta. Kerran kuulin klassikoksi muodostuneen kysymyksen ohella nimittäin toisen kysymyksen, joka käänsi epävarmuuteni toiveikkuudeksi; Olisitko viisi vuotta sitten osannut kuvitella itsesi siihen pisteeseen, missä olet nyt?

Mistä ikinä haaveilimmekaan viisi vuotta sitten, tai minkälaisia tulevaisuuden näkymiä tähystimmekään silloin, olen varma, että ainakin osaksi olemme päässeet eteenpäin, jollemme perille asti. Elämä ei aina mene prikulleen suunnitelmien mukaisesti, mutta harvemmin se jättää meitä täysin kylmäksikään. Ehkä juuri siksi. Jokainen viiden vuoden etappi heijastelee kasvua, joka toisinaan yllättää meidät. Pohtiessamme tulevaa, haaveitamme ja kyvykkyyttämme, ei sovi unohtaa sitä, mistä olemme tulleet. Tällainen näkökulman muutos voi opettaa meitä tarttumaan elämän arvokkaisiin hetkiin—ja ne kuljettavat meitä eteenpäin.


Jasmia

Viisas se, joka tietää ettei tiedä

Olen kuullut ja nähnyt paljon ihmisiä, jotka kantavat kuormaa. He tulevat vastaan aamuruuhkassa, iltapäivän kahvihetkissä, toisinaan lenkkipolulla. Yksi hymyilee minulle joskus peilistäkin.

Muistan hennosti elokuisen aamun vajaa 20 vuotta sitten. Kuljimme parhaan ystäväni kanssa kouluun elämämme ensimmäistä kertaa. Selässäni oli uusi, beige reppu, joka oli varmasti kaksinverroin minua suurempi. Koulussa sain ilokseni huomata jokaisella olevan omanlaisensa kantamus, mutta ei kellään täysin samanlaista, kuin minulla.

Kenestä siis puhun, ketä nämä kuormalla lastatut ihmiset ovat? Ne olemme me, pienestä pitäen reppua kantaneet uutteroijat. Jollakin reppu saattaa lojua kaapin nurkassa, unohtuneena, tyhjillään. Yhtä repun olkaimet hiertävät painosta riippumatta, samalla kun toinen rientää tyytyväisenä sen kanssa kuin symbioosissa paikasta toiseen. Mikä parasta, koosta tai kantajasta riippumatta emme voi koskaan varmaksi tietää, mitä kunkin reppuun kätkeytyy. Omakin reppuni on saattanut yllättää sisältönsä puolesta, kun vanha ja kaivattu huulirasva on löytynyt kadonneena sen uumeniin.

Antiikin kreikan tunnettu filosofi Sokrates oivalsi aikoinaan ihmettelynsä lomasta, että lopulta hän voi varmaksi tietää vain, ettei tiedä mitään. Hän tavoitteli viisautta ja ymmärrystä, löytäen sen lähempää kuin osasi aavistaakaan. Läheisen rakkaus tulee kovin lähelle tätä suurta ajatusta.

Jokainen meistä kantaa elämää harteillaan. On sanomattakin selvää, ettemme aina kykene kantamaan saati ymmärtämään omamme lisäksi läheisemmekin taakkaa. Rakkauden ytimessä onkin vain ymmärtää toinen toisemme reppuinemme, hyväksyen oman tietomme vajavaisuus. Kun uskallamme astua taaksepäin tietoisuutemme ja tietojemme kanssa, otamme askelen lähemmäs yhteyttä ja rakkautta. Ehkä juuri siinä taakkammekin puolittuu kevyemmäksi kantaa.


Jasmia

Näkymättömän supersankarin tarina

Salaa haaveilen sen päivän koittavan, kun saan vihdoin laittaa fyysiset kykyni käyttöön supersankarin tavoin; roikkua korkean rakennuksen huipulta ja pelastautua minua takaa-ajavalta pahikselta nostaen itseni tyylikkäästi ylös, jatkaen pakomatkaa juosten tuhatta ja sataa.

Rakastan urheilun tuomaa euforiaa, tunnetta siitä, että pystyn. Oikeastaan rakastan sitä ristiriitaa, kun pystyvyyden ja pystymättömyyden rajan rikkoo päättäväisyys jatkaa, vaikka käytännössä kaikki henkiset ja fyysiset energian rippeet on jo kulutettu loppuun. Ja sitten mietin, että tämänkaltainen turhamaisuus riittää syyksi liikkua ja nauttia siitä. Tulee hyvä, pystyvä olo.

Harvemmin saamme näyttää sisäiset supersankarimme maailmalle. Teemme paljon, enkä ainakaan minä aina tahdo ymmärtää, miksi. Elämän kiertokulku on lopulta todella yksinkertainen. Jopa niin yksinkertainen, että löydämme itsemme haikailemasta satukirjoissa kuvattuja maailmoja ja elämiä, sankaritarinoita - ja niitä vasta yksinkertaisiksi kutsutaankin.

Ehkä koko elämän juju onkin siinä, että meidän kuuluu suorittaa näitä toisinaan turhilta tuntuvia tehtäviä. Ihmisen tärkein tehtävä on elää elämänsä: syödä, nukkua, liikkua, toteuttaa itseään yksin ja yhdessä muiden kanssa. Tärkeää on myös nauttia näistä asioista niin pitkälle kuin mahdollista. Toiset meistä pysähtyvät välillä pohdiskelemaan ja kyseenalaistamaan, kuitenkin kulkua jatkaen hetken kuluttua. Tärkeintä ei ole määränpää, vaan matkanteko. Pysähdyin hetkeksi, ja ymmärsin miksi.

Muutaman kerran olen sitten saanutkin asettaa fyysisen kyvykkyyteni koetukselle. Tenttiin pyöräileminen kiireessä, tai juoksulenkillä eksyminen ovat parhaimpia esimerkkejä omista tähtihetkistäni supersankarina. Muun muassa nämä hetket ovat avanneet minulle, miksi matkanteko on ensin tärkeämpää, kuin tietoisuus määränpäästä. Eteenpäin kulkeminen opettaa meille hiljalleen, mihin suuntaan on hyvä kulkea. Määränpää avautuu kuin itsestään, kun teemme matkaa.


Jasmia

"Voittajat ei pelkää hävii"

Kuinka helppoa on arki, jossa puhtaus ja mukavuus kuuluvat automaattisesti elämänpakettiin? Joka yö nukun mukavasti puhtaissa lakanoissa, herään ja käyn kuumassa tai kylmässä suihkussa, mieleni mukaan. Silti elämä kaikkine haasteineen tuntuu vaanivan etenkin meitä etuoikeutettuja 'helpon elämän kulkijoita'.

Vähättelemättä kenenkään elämänhaasteita, jaan teille salaisuuden: pahin vihollinen löytyy meistä itsestämme. Sen kanssa kun oppii ottelemaan, voi elämä kaikessa kirjavuudessaan näyttää parhaita puoliaan. Kävi miten kävi, voittajat ei pelkää hävii. En usko, että koko Suomen tuntema runoilija Cheekkikään riimeili taistelustaan maailmaa vastaan. Hän saavutti tavoitteitaan niittaamalla maahan kerta toisensa jälkeen oman itsensä.

Muutama vuosi sitten elin pienen pätkän elämää Kaliforniassa, itselleni vieraassa ympäristössä sekä tietoisesti muiden, kuin itseni ehdoilla. Käytännössä jokapäiväinen suihku ja puhtaat lakanat eivät kuuluneet lukujärjestykseen. Lisäksi seikkailuhenkisenä ekstroverttina - joka myös kaipaa viikottaisen lepohetkensä - sain opetella etsimään uusia keinoja ladata akkuja, kun oma koti ei ollutkaan nurkan takana.

Tuo aika antoi paljon, erityisesti uuden näkökulman elämään. Oman elämän stressit ja haasteet saattavat haihtua kuin tuhka tuuleen, kun normaalisti itsestäänselvistä asioista lähdetään tinkimään. Kuinka hyvää tekeekään joskus astua (vaikka sitten tietoisesti) oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Sieltä ainakin minä olen löytänyt arvostuksen uudestaan niille asioille, jotka helppoudessaan pääsevät usein unohtumaan.

Monesta viisastuneena saatankin joskus haastaa tuon sisäisen draamakuningattareni, itseni pahimman vihollisen. Kun etuoikeutetun elämän keskellä asiat alkavat kasvaa 'ongelmiksi', käyn kylmässä suihkussa päässäni vain yksi ajatus: jäätävän kylmää, kuin isku vasten kasvoja. Ja sitä se onkin, tällä erää 1-0 ottelussa minä vastaan minä.


Jasmia